Valkeassa hiekassa kulkee tie,
Yhteen suuntaan askeleet pienet vie.
Yksinäinen taival nyt vie
Läpi hiljaisuuden,
Meren aallot se kohtaa.
Yksinäinen tie kautta tuskan äänettömän
Kuohuihin johtaa.
Pitkä suru äänesi vaientaa,
Ahdistusta ei kukaan tietää saa.
Mutta sinut kutsuu se kehtoonsa tummenevaan,
Meren pohjalle painaa.
Hämärässä, siellä vain hiljaa kuin hyräillen
Simpukat laulaa.
Alfonsina, yksinäisyyteesi jäät.
Siinä runon uuden kutsuvan näät.
Meren yllä tuuli vain soi ikuinen.
Sielusi se vie, sielua se kantaa.
Sitä nyt niin kuin unessa seuraat.
Ja vettä, vain vettä sun vaatteesi on.
Seireeniä viisi sua kuljettaa,
Läpi leväpolkujen johdattaa.
Merihevoset, jotka hohtavat fosforia,
Kohta piirissä tanssii.
Meren kansa kaikki sua saapuu katselemaan,
Vierelläs leikkii.
Aika pysähtyy meren aaltoihin,
Uponneena soi runo hiljaisin.
Kaiken, mitä koskaan sä yksin ja tuskasta loit,
Vesi pinnalle kantaa.
Säteillen se aalloilla soutaa
Ja valoaan kaikille antaa.
Alfonsina, yksinäisyyteesi jäät.
Siinä runon uuden kutsuvan näät.
Meren yllä tuuli vain soi ikuinen.
Sielusi se vie, sielua se kantaa.
Sitä nyt niin kuin unessa seuraat.
Ja vettä, vain vettä sun vaatteesi on.