Kun aurinko ei laske enää ollenkaan, Tuntuvat vuodet ikuisuudelta. Kuin olisi nähnyt kaiken ja lähtenyt takaisin. Tuulet tekevät niin. Ne eivät pyydä vastausta kysymyksilleen. Kulkevat juuri sinne minne haluavat. Eihän heitä kukaan enää kaipaa jälkeen päin, Kun yöt ovat menneet. Maastossa karussa, Siipien suojassa. Paossa kaikelta Valolta, katseilta. Uupuneet kyyneleet Piilossa maailmalta. Kätköissä roikkuvat Aatokset hiljaiset. Askeleet kuuluvat Kaukana jossakin. Kukaan ei kuuntele Mykkää huutoa. Jäljellä ainoa Yksin ja kaukana. Kukaan ei odota, Kukaan ei tunnista. Kun aurinko ei laske enää ollenkaan, On järvien tilalla kuopat kuin silmiemme pohjat. Niin paljon niissä makaa Keskeneräisiä tarinoita, Aloitettuja ja lopetettuja, Rikkoutuneita raunioita. Kun aurinko ei laske enää ollenkaan, Kääntyvät puiden latvat maata kohden katsomaan. Koskettavat toisiaan ensimmäisen kerran. Maat ja puut, Yllä tuhannet kuut. Kaiken aikaa Odottaen taikaa. Maahan kaatuu Kulkija ilman suuntaa.