Saatan vanhan ystävän,
Luotamme pois lähtevän,
Matkaan viimeiseen.
Hymy sinihuulillaan,
Uskoo kaiken jatkuvan,
Jälkeen kuoleman.
Kaikki rakkaat vierellään,
Valmis matkaan yksinään.
Meille hymyilee.
Hänelle kuiskaan viimeisen,
Hyvästin ja kiitoksen,
Vaan luokseen pääse en.
Itse asiat kun näen toisin,
On siis mahdotonta, että voisin,
Jälleen näkemisen riemun kanssas jakaa rakas ystäväin.
Toivon, että olit oikeassa,
Ja iankaikkinen on olemassa.
Toivon, että pääset paikkaan johon jaksoit aina uskoa.
En uskoa voi heidän jumalaansa,
Joka säännöstelee armoaansa,
Joka ottaa lapsekseen vain heidät jotka kirkko hyväksyy.
Jos joku vielä kertoisi minulle,
Antaisin vastauksen kysymykselle,
Miksi kysyn ylipäällikön selivitys miehiä tarvitsee.
Onko raukkautensa ehdollista?
Lauteitensa ostettavissa.
Miten vapahtaja päättää ketkä armahduksen ansaitsee?
Jos ei ketään eikä mitään palvo,
Synnintuskissaan öitään valvoo.
Onko niin, ettei silloin ole kyllin hyvä ihminen?
Täällä minä kävelen,
Seassa kukkavihkojen.
Tämä on viimeinen tie.
Se joka sinut sinne vie,
Paikkaan jonne minäkin lopulta tahtoisin.
Paha kolminaisuus ohjeet jakaa.
Ison kirjan oppi onnen takaa,
Niille jotka tekevät kuin taivaan isä käskee eikä epäröi.
Vaikka vähästäkin muille antaa,
Itsestään ja muista vastuun kantaa.
Kirkonmiesten mukaan silti paratiisin pääsy evätään.
Minkälainen isä lapsen hylkää,
Joka tarpeeksi ei häntä pelkää?
Onko kuolema kuin joulu ja vain kiltit lapset lahjan saa?
Minkälainen isä vihaa lastaan?
Kääntää selkänsä jos väitää vastaan.
Onko huono lahja helvetti jos väärin kerran valitsit?
Onko raukkautensa ehdollista?
Lauteitensa ostettavissa.
Miten vapahtaja päättää ketkä armahduksen ansaitsee?
Jos ei ketään eikä mitään palvo,
Synnintuskissaan öitään valvoo.
Onko niin, ettei silloin ole kyllin hyvä ihminen?