Istuudun kiviselle penkille Jäkälänä jähmetyn kallioiselle paadelle Ja olemukseni suolakide murenee, liukenee Kas niin, huomaan kiitäväni halki vuosituhanten Vain pisarana pyörteistä pauhaavaa hurmeen virtaa Joka vuoroin kullervona kiroaa siittäjänsä, synnyttäjänsä Ja vuoroin vuolaaseen, ylitsevuotavaiseen kiitokseen kohoaa Vuoroin maahan poljetaan ja maan syövereihin syöstään Aina uudelleen armoitettuna noustakseen Alati, väistämättä Iäti, vääjäämättä