Ei Jumalaa, ei tll... Hiipii kuolemasi, lhestyen saalistaan, haalii vanhaan skkiins, tulentuoreesta uhristaan. Ei elm kytev... Jhtyy tulisija sydmesi rell, tuhka karisee huomisaamun peitten. Ja nousee surun monumentti kaikenkeskellylle avunhuutojesi varjon heitten. Yksin pystyynkuolleen metsn keskell. Usva nousee hautapaikkojenne ymprill, eptoivon ja kauhun kmmenell. Jos kaikki onkin slimtt kaameaa, sudentaival alkaa vapaudessa, kun ei sylje kirkko moraaliaan ankeaaetk kylve en sairaudessa Kun synkk hetki lyja kuulet metst kadonneet, harmaanhopeana ennen kiiltneetveitset vereen ovat juopuneet. Silmt ihmismisten hahmojen, kylmnkeltaisina tuijottaen... Hiljaa, liikkumatta, odottaen, matkaan viimeiseen saattaen.