Seisoin suuren metsän luona,
Tarinoiden lähtehellä.
Päivä painui kannen taakse,
Yö nyt ylläni lepäsi.
Katsoin halki kangasmaiden,
Varjot varjoja pakeni.
Hiljaa kaikki ympärillä,
Hiljaisuus vain ääntä kuiski.
En tunne pimeydeltä
Kaikkia mun seurassani.
Kosken aivan sattumalta
Karsikon jykevää puuta,
Josta vainajan voi nähdä
Pitämällä silmät kiinni.
Tunnen sen miten on läsnä,
Hän joka Manalle mennyt
On vuosisatoja sitten,
Hän puhuu tämän puun myötä.
Näen vain varjoja edessä,
En edes erota puita
Joiden vanhat ilmeet voisin
Lukea elon ajoiksi.
Seison suuren metsän luona,
Ylläni puut kaareutuvat
Aivan kuin katoksi päälle
Itseni ja päälle metsän.
Olen astunut jo kauan,
Nyt kutsua jälleen kuulen.
Tunnen nousevan eteeni
Menneiden isien haudan.
Näen edessäni eläjän
Joka näillä mailla kulki.
Tunnen sen väen veressä
Ja sen voiman syömmessäni.
Hiljaa on pimeys täällä,
Se istuu kivillä, maassa
Ja puiden oksilla niin, että
Kuulen kiertävän vereni.
Valtava on hiidenkiuas
Jonka alla on tie tuonne
Kauas Tuonelan tuville,
Sukuni elinsijoille.
Tunnen liikkeen vierelläni,
Välillä molemmin puolin.
Tunnen kuinka tuo pimeys
Vie ajan pois silmistäni.
Tässä hetkessä vain seison
Vierelläni vainajia,
Jotka ovat minun sukuni
Ja väkeni voiman mahti.
Seison suuren metsän luona,
Tarinoiden lähtehellä.
Pimeään jo silmät tottui,
Yö vain ylläni lepäsi.